Kilpatanssikärpäsen purema - Milla Himberg

Taakse jäänyt talvi on ollut varsin vauhdikas omalta osaltani tanssin saralla. Arki-illat vierähtävät viikko toisensa jälkeen studiolla, eikä hidastusta näy. Olen kuluneina kuukausina miettinyt moneen kertaan miten tässä näin kävi ja kuinka iloinen olen siitä, että kävi. Muistatteko kun viime kesänä kirjoitin ottaneeni ensimmäiset yksityistunnit ja paritanssin askeleet? Varoitin jutun lopussa, että hommaan saattaa jäädä koukkuun ja täytyy sanoa, että aika vähän vielä tuolloin ymmärsin siitä kuinka homma voi viedä mukanaan!

Ajatukseni alunperin viime keväänä oli ottaa kuusi yksityistuntia Robertilta, jolloin saisin apuja Cha-Chan tekniikkaan ja kokeilla miltä parin kanssa tanssiminen tuntuu. Kesäloman jälkeen palasin kuitenkin opettajani tarkkojen valvovien silmien alle harjoittelemaan sambaa. Ajatus oli, että jos saan perustan jotenkin korvien väliin, niin ehkä pitäisin kyseisestä tanssista enemmän myös normaali viikkotunneilla. Elokuu meni ja sambaaminen alkoi olla ihan mukavaa. Vaihtui syyskuu ja huomasin opettelevani Robertin kanssa Jiveä. Samaan aikaan ahmin kaikki mahdolliset tekniikkatunnit ja suunnittelin ensimmäisten korkkareiden hankintaa. Veeran avustuksella sain ensimmäiset tilattua, mutta mukavissa tennareissa tanssimaan tottuneena tilasin kuitenkin numeroa liian suuret. Oikean kokoisissa kengissä korkkaritunneilla keikkaloidessani en voinut olla ajattelematta, että taidan olla hieman mielenvikainen, kun vapaaehtoisesti jalkateräni moisiin survoin.

Joku voisi tietysti nimittää mielenvikaisuutta myös määrätietoisuudeksi. Jos haluaa jotain oppia tai saavuttaa, niin ei se matka ole aina sunnuntai kävelyä aurinkoisessa säässä. Vuosi sitten keväällä osallistuin ystäväni Inkan kanssa Levillä järjestettävään umpihangessa suoritettavaan Arctic Challenge -juoksukisaan, mikä ei sekään ole ihan järkevän ihmisen touhua. Treenaaminen oli hetkittäin melkoista hapaiden kiristelyä ja olosuhteet vähintäänkin omalla epämukavuusalueella. Sen sijaan hetki jolloin ylitimme ystäväni kanssa yhdessä maaliviivan oli sanoin kuvaamattoman upea ja yksi hienoimpia hetkiä mitä olen kokenut! Kisaan lähdettiin ylittämään itsemme ja tekemään jotain mitä emme olisi uskoneet pystyvämme tekemää. Hienon kokemuksen jälkeen päätin kuitenkin jatkossa haastaa itseäni ennemmin lajeista rakkaimmassa. Onneksi kilpatanssi tarjoilee niitä haasteita vaikka koko loppuelämäkseni.

HSDS:n kautta olen suureksi ilokseni löytänyt kuluneen vuoden aikana mahdollisuuden haastaa itseäni tanssillisesti useammalla eri tavalla. Yksityistunneilla Robertin kanssa on viilattu Jiven potkuja ja Cha-Chan lukkoaskeleita toukokuun 19. päivä Eleventin järjestämiä ProAm-kisoja silmällä pitäen. Parin kanssa tanssiminen on itselleni vielä kovin uutta ja tuonut tanssimiseen paljon uusia elementtejä mitä sooloilleissa ei tule ajateltua. Välillä on vaikea hyväksyä sitä ettei kroppa opi pelkällä ajatuksen voimalla tai edes muutamalla toistolla. Olen pitänyt kirjaa korjattavista asioista ja toisinaan tuntuu, että tuo lista pysyy muuten ennallaan mitä nyt pitenee treeni kerta toisensa perään. Silloin on tärkeää muistuttaa itseään siitä mistä ollaan tulossa ja kuinka paljon aikaa on vielä edessä. Onneksi Sutu jaksaa aina muistuttaa siitä kuinka pitää nauttia itse matkasta.

Treenasi sitten kisoihin tai vain omaksi iloksi, niin on palaute suunnattoman arvokasta. Olen vielä niin homman alkutaipaleella, että välillä on vaikea erotella ja sulatella kaikkea opettajilta saatua informaatiota. Kehitettävien asioiden listan pidentyessä on todella tärkeää kuulla myös välillä niitä asioita missä on jo petrannut, jotta oppii itsekin rakentamaan palikoita toisensa päälle, kun tunneilla saa työkaluja käyttöönsä. Tekniikan hinkkaaminen on todellista pilkun viilausta, mutta kuten moni opettajistamme on sanonutkin, niin on sen tehtävä helpottaa tanssiamme. Itse hukun usein miettimään kaikkia miljoonia yksityiskohtia ja suorittamaan annettua tehtävää pilkun tarkasti tanssimisen sijaan. Esiintyminen ei kuitenkaan ole mekaaninen tekninen suoritus ja sitten kun parketille astellaan, niin ei pidä ajatella vaan antaa palaa täysillä...

Joulukuussa vielä ajattelin, että kisoihin valmistautuminen tarkoittaa, että otan koreografiat haltuun ja opettelen tanssimaan koroissa. Ja höpsis! On mietitty kisa-asua, meikkiä, kampausta, koruja ja rusketusta. Viimeksi olen paneutunut kaikkiin näihin yhtä aikaa samalla hartaudella häitä suunnitellessani! Onneksi ihana Veera on ollut avuksi tietämättömälle lukuisten kysymysten äärellä. Näin kisojen alla pääsin onneksi HSDS:n kevätjuhlassa kokemaan parinkymmen vuoden tauon jälkeen esiintymistä ja ensimmäistä kertaa koskaan parin kanssa. Onneksi Robertiin luotan kuin kallioon ja voin keskittyä vain omaan suoritukseen. Opettavaista itselleni esiintymisessä oli huomata kuinka reagoin virheiden tullen, koska niitä aina tulee, mutta niistä voi myös selviytyä. Ehdottomasti kaikkien upeinta oli kuitenkin kaikki se yleisöstä saatu kannustus, energia minkä esiintymistilanne sai aikaan ja se, että onnistuin nauttimaan tanssimisesta.

Kaikkiaan tämä valmistautuminen kisoihin moninaisine tunteineen on jo nyt mielettömän hieno ja olen äären onnellinen, että saan sen tehdä. Vuoden aikana tehty matka paritanssin maailmaan on ollut mielenkiintoinen ja opettanut minulle itsestäni samalla paljon. Aika hauska nyt ajatella kuinka vuosi sitten ensimmäisellä tunnilla olin ehkä pienessä paniikissa siitä, että pitäisi tanssia käsikädessä toisen kanssa. Nyt odotan innolla, että pääsemme 19.5. Vanhalla kisaamaan, saan näyttää mitä tähän mennessä olen oppinut ja saan siitä arvostetuilta tuomareilta palautteen. Kerrotaan tulevasta elämyksestä toisella kertaa ja katsotaan mihin tämä kaikki vielä johtaa. Se jos mikä on varmaa, että nälkä on kasvanut tanssiessa ja näitä kaikkia tunteita otan elämääni mielelläni lisää.