Ahmatin epäonninen jivepotku ja kuinka siitä selvitään- Milla Himberg

Paljon treenaaville sattuu ja tapahtuu. Muutama viikko sitten kroppani otti väkisin sen mitä se tarvitsi ja muistutti treenaajaa rajallisuudestaan. Takana oli upea kisaviikonloppu Göteborgin Swedish Openissa, missä olimme edustettuna isolla HSDS:n porukalla. Suomeen palasi joukko onnistumisia ja palkintosijoituksia. Antoisa viikonloppu vaati toki veronsa, mutta maanantaina ei kuulunut armoa, vaan muutaman tunnin unien jälkeen työt kotimaassa jo kutsuivat. Vaikka väsymys painoi, niin odotin jo kovasti kisojen jälkeisiä ensimmäisiä tanssitunteja, jolloin nollaan jättämällä korkkarit kassiin ja jammaan vain sydämeni kyllyydestä tekniikkaa lainkaan pohtimatta

Ahmin lukujärjestyksestä kaikki mahdolliset tunnit keskiviikon aamu- ja iltatunteja myöden. Ajattelin, että torstain jäädessä työmatkan vuoksi kuitenkin väliin, niin voisin yhtä hyvin laittaa keskiviikkona 'all in'. Tätä kirjoittaessa jo on helppo huomata, että eihän tuossa vauhdissa ollut mitään järkeä. Siihen kun lisäsimme päälle huonosti nukutut yöt, viikonlopun kisat ja lentämisen, niin ei ole lainkaan ihme, että kävi niin kuin kävi. Kroppa ei käytännössä ollut saanut hetken lepoa kahteen viikkoon, vaan rääkkäsin ja piiskasin sen äärirajoille. Keskiviikkona illalla Kaapelille kävellessäni vielä ajattelin, että olen kyllä tosi väsynyt. Pohdin, että jos en vaan yksinkertaisesti jaksa, niin jätän sitten vaikka jälkimmäisen kahdesta Katrin tunnista väliin. Useimmiten käy kyllä niin, että kun studiolle ja vauhtiin pääsee, niin väsymys väistyy ja saa kummasti energiaa. Liikunnalla on kuitenkin mahdotonta tankata energiaa kroppaan, joka ei ole ehtinyt edes yöunien puitteissa nollaamaan saati palautumaan.

Ihanan Katrin vauhdikas alkulämppä sai minut puhisemaan normaalia enemmän. Monet tutuista liikkeistä takkusi ja jouduin myöntämään, että nyt en vain oikein jaksa. Ajattelin moneen kertaan, että no huomenna sitten tulee työreissussa liikunnasta lepoa. Illan teemana oli jive ja lämmittelyiden jälkeen lähdimme tekemään salin poikki potkuharjoitteita. Lähdin potkimaan ensimmäisten joukossa. Toisella tai kolmannella potkulla tuntui kuin joku olisi potkaissut pohkeeseen. Seuraavalla askeleella kipu oli karmea, eikä jalalle voinut astua. Taisin karjasta pari rumaa sanaa ja Katri huusi heti kysymyksen mitä tapahtui. Ajattelin vain, että nyt kramppaa poikkeuksellisen pahasti ja nappasin tangosta tukea. Kipu oli kuitenkin aivan hirveä ja ajattelin vain, että nyt täytyy saada kylmää jostain. Katri auttoi minut ulos salista, nopeajalkainen Markus löysi jäät ja kylmäkallen naapurista ja viisaammat ohjeistivat sohvalle jalka koholle.

Ensimmäiset ajatukset siinä sohvalla ollessa ovat painokelvottomia. Olen kertaalleen rikkonut samasta jalasta polven eturistisiteen ja päässä vilisi vain ajatukset siitä, kuinka olen pilannut koko upeasti alkaneen kisakauden heti alkuunsa. Parin viikon päästä olisivat Latino Show SM-kisat, jotka ryhmällämme jäivät vuosi sitten väliin yhden meistä joutuessa sairaalaan. Kipu, harmistus ja väsymys saivat lopulta kyyneleet nousemaan silmiin vastusteluista huolimatta ja tunsin oloni entistä enemmän looseriksi. Ihanat ihmiset ympärillä yrittivät tsempata ja auttaa parhaansa mukaan ja lopulta Elina ja Päivi tukivat, että pääsin taksiin ja Pohjola Sairaalaan. Polven operaatiosta aikoinaan opin, että kannattaa hoitaa nämä heti oman vakuutuksen kautta, eikä edes kokeilla esimerkiksi työterveyshuoltoa. Matkalla teki mieli kiljua, kun radiosta tuli väärää musiikkia, kaikki valot olivat punaisia, kuski kävi hermoille ja jalkaan sattui koko ajan vain enemmän. Samaan aikaan olisin voinut julistaa Päiville ikuista rakkautta siitä hyvästä, että hän lähti mukaani ja jätti omat treenit väliin.

Kotimatkalla taksissa lähetin omalle opettajalleni Robertille viestin, että perjantain treenit pitäisi valitettavasti perua. Heti viestin huomattuaan Veera ja Robert jo soittivatkin ja kävimme tilanteen läpi. Robert löysi tilanteesta heti kahdeksan hyvää puolta ja Veera loput oikeat sanat tsemppaamiseeni. Päätin siltä istumalta jatkaa itsekin samalla asenteella ja kääntää tilanteen tavalla tai toisella edukseni. Mieltä lämmitti myös paljon kaikki saamani tsemppiviestit ja tarjottu apu mitä sain illan ja seuraavan aamun mittaan. Seuraavana aamuna en lähtenyt kukonlaulun aikaan työmatkalle, vaan harjoittelin mieheni varastosta hakemilla kepeillä liikkumista. Painoa jalalle ei voinut varata ollenkaan. Epätietoisuus piinasi takaraivossa, mutta päätin keskittää kaiken tarmoni lepoon, positiivisuuteen ja pohkeen hoitoon. Torstain vain lepäsin ja nukuin paljon. Kroppa otti takaisin sakkojen kera.

Perjantaina kaksi päivää tapahtuneesta aamu paistoi kirkkaana ja jalka tuntui jo todella paljon paremmalta. Ei sattunut enää jatkuvasti, mutta toki kipeässä kohdassa oli selvää, että jotain on isommin rikki. Fiilis oli joka tapauksessa korkealla. Sain jalan suoraksi nilkka fleksissä ja uskalsin varata hieman painoa kipeän jalan ollessa päkiän varassa. Illalla kepittelin Kaapelille, missä kohtasin iloisen Reijan, sekä joukon ihania treenikavereita. Useammalle minulle määrätty urheilulääkäri olikin tuttu ja ollut siis ilmeisen paljonkin tanssijoiden apuna. Olo oli huojentunut, sillä vaikka kuinka toivoin ihmeparantumista, niin tärkeintä olisi saada rehellinen ja realistinen arvio toipumisesta lääkäriltä, joka ymmärtää lajimme päälle.

Onneksi aina voi nähdä kavereita perjantain palautusjuomilla Hima&Salissa

Maanantaina vaapuin lääkärin vastaanoton ovesta sisään omin jaloin ja pääsin kuulemaan tuomioni revenneestä pohkeesta. Odotetusti Aleksi kertoi samalla, että kahden viikon päässä häämöttävät Latino Show SM-kisat jäisivät osaltani väliin. Osasin sitä odottaa, mutta harmitus oli silti todella suuri. Hyvänä uutisena tuli tieto siitä, että kyseessä on erittäin tyypillinen ja klassinen repeämä pohkeessa. Myös huhtikuun kisat Robertin kanssa sain pitää edelleen kalenterissa, mikä toi heti tunnelin päähän valoa. Tarkat kuntoutus- ja jumppaohjeet, käsky kävellä vielä jonkin aikaa keppien kanssa sekä varoitus vamman erittäin herkästä uusiutumisesta takaraivossa poistuin Pohjola Sairaalasta työn äärelle.

Tiukka paikka kokonaisuudessa oli viestin lähetys Latino Show-ryhmällemme. Sen lisäksi, että olisin halunnut niin himskatin paljon itse mukaan heidän kanssa kisaamaan ja olo oli pettynyt, niin tunsin olevani todellinen jengipetturi. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin huoltaa itseäni, antaa lepopäiviä ja kuunnella kehoa. Tyhmästä päästäni ei kärsinyt pelkästään oma kroppa, vaan myös koko meidän joukkue. Olen onnekas, sillä joukkueemme koostuu upeista ja ymmärtäväisistä naisista. Viikko ennen kisoja muodostelmat oli saatu kulkemaan upeasti ilman yhtä ryhmäläistä ja Lahdessa nämä upeat naiset pokkasivat pronssimitalit kaulaan minun kiljuessa onnesta ja ylpeydestä katsomon puolella. Onnea vielä ihan hirvittävän paljon!

 Tätä kirjoittaessa on kulunut kolme viikkoa epäonnisesta jivepotkusta ja kävelen jo normaalisti ja lihakset alkavat hitaasti mutta varmasti palautumaan. Kaikkein tärkeintä juuri nyt on säilyttää maltti ja hetkinä jolloin meinaa turhauttaa, niin voi aina katsoa videon pätkiä, joita matkan varrella palautumisesta olen kuvannut ja huomata niistä kehityskaari. Onneksi rikkoutunut pohje ei estä liikkumista täysin, enkä joutunut olemaan vuodelevossa yhtä päivää pidempää. Olen saanut treenata käsiä, yläkroppaa, vatsoja jne. On vain täytynyt löytää hieman uutta kulmaa tekemiseen. Itsensä tsemppaaminen on helppoa, kun taustalla on maailman ihanimmat ja kannustavimmat ihmiset studiolta ja sen ulkopuolelta. Nöyrä ja lämmin kiitos kaikille haaverin hetkellä studiolla auttaneille, viestejä ja terveisiä lähettäneille, sekä tietysti erityisesti positiivista näkökulmaa tarjonneille. Jos kerran on pakko kompuroida, niin turvallisinta se lienee tämän tanssiperheen ympäröimänä. Varmaa on se, että otin tästä taas opikseni joksikin aikaa ja kuten lupasin, niin hyödynnän tämän uuden näkökulman tavalla tai toisella. Nähdään taas pian parketilla!